Matkakertomuksia

Lapset ihmettelevät puhelimen etukameraa. :)
Rau kevät 2016

 

Suvin työharjoittelu RAUlla 2016

Wizuri sana watoto

Olen jouluna 2016 valmistunut, tuore sosionomi. Kun aloitin sosionomi-opinnot syksyllä 2014, en vielä tiennyt minne olisin matkalla vuoden päästä opintojeni nimissä. Visio tästä sinetöityi ja määränpää varmentui heti vuodenvaihteen jälkeen, kun allekirjoitin työharjoittelusopimuksen Tansaniaan, Raun päiväkotiin. Jännittyneeseen mutta odottavaiseen matkaseurueeseeni kuuluivat myös Venla ja Tuija, jotka nyttemmin vaikuttavat Sama Auringon riveissä. Loskainen Suomi jäi taaksemme joulukuun 2015 puolessa välissä. Pari päivää sen jälkeen, kun olin astunut ensimmäistä kertaa Afrikan maan kamaralle, aloitin kolmen kuukauden pestin, jonka tulisin muistamaan niin pitkään kuin terveys myöten antaa, ja josta tulisin aina kertomaan tarinoita hymy huulilla.

Ensikohtaamisessa Raun päiväkoti näyttäytyi jännittävänä mahdollisuutena työhön, jollaista ei koskaan tulisi Suomessa tekemään. Värikkäin tinga tinga –maalauksin koristellun rakennuksen oviaukosta kantautui vahva naisen ääni, jota myötäili lauma pienempiä lapsenääniä. Pihalla tervehti kaksi hymyilevää naista, jotka valmistivat ruokaa pihalla olevassa katoksessa retkikeittimen lämmöllä. Kun astuin sisään luokkahuoneeseen, tuli minua vastaan kantavaääninen ja erittäin luonteikas naisihminen, joka esittäytyi Jacklineksi. Hänen rempseä ulosantinsa ja valloittava naurunsa saivat minut tuntemaan itseni tervetulleeksi heti kättelyssämme. Lapset katsoivat uutta, vaaleaa ja tatuoitua tulokasta katseilla, joista paistoi innokas uteliaisuus. Epäluulosta ei ollut tietoakaan.

Kun päivän vapaa tuokio alkoi, lähestyivät lapset minua reippaasti ja hymyillen. Vaikka emme puhuneet samaa kieltä, puhuivat heidän eleensä puolestaan. He tulivat lähelle, katsoivat silmiin ja hymyilivät. Pian huomasin olevani monien ruskeiden silmäparien piirittämänä, pari lasta jopa sylissäni. Jokunen taisi jopa ihmetellä vaaleaa hiuskuontaloakin. Myös tatuoinnit aiheuttivat ihmetystä: niitä kosketeltiin, tutkittiin läheltä ja kaukaa, ja niihin tutustuttiin englanniksi. Olo oli kuin opetustaululla, josta osoittamalla lapset toistivat perässäni eri kuvien englanninkielisiä nimiä. Tiedättehän tunteen, kun saapuu uuteen työpaikkaan, ja olo on ensimmäisinä päivinä enemmän tai vähemmän irrallinen? Raun päiväkodissa se olo oli lyöty jo ennen kuin edes kunnolla nosti päätään.

Raun päiväkodissa saimme mahdollisuuden vetää erinäisiä tuokioita, mutta myös oppia itse. Päiviin kuului paljon touhua, johon myös aikuiset osallistuivat täydellä sydämellä. Tanssi ja laulu olivat suositussa roolissa päiväkodin arjessa, joten myös minä – jurottava ja tanssillisesti epälahjakas juntti – opin heittäytymään ja ilakoimaan afrikkalaiseen tapaan rempseästi ja huolettomasti. Länsimaalaisen mittakaavassa Raun lapsilla olisi ollut monta syytä olla surullisia ja mietteliäitä tai vaatia lisää, mutta olosuhteista huolimatta Raun lapset näyttivät, miltä vilpitön elämänilo näyttää. He olivat onnellisia pienestä, he innostuivat helposti eivätkä he jääneet märehtimään epäonnistumisia.


Raun päiväkodin henkilökunnan toiminta puhui myös sen puolesta, miten vähäisestäkin määrästä jaetaan kaikille paikallaolijoille. Ruoka Raussa on säännösteltyä, mutta joka päivä siitä riitti myös minulle ja opiskelijatoverilleni Venlalle jaettavaksi. Tämä ele sitoi meitä ja Raun väkeä yhteen, kun jaoimme yhteisen ruokahetken. Vaikka en itse kuulu kirkkoon tai ole millään tavalla uskonnollinen, hiljennyin nöyrästi yhteisen ruokarukouksen aikana, jonka lapset lukivat rauhassa ja hartaasti – kiitollisina.

Tunteet olivat monilla pinnassa, kun viimeinen työpäivämme koitti. Vaikka kaipuu kotiin oli jo kova, oli haikeaa jättää Raun päiväkodin upea henkilökunta ja ihanat lapset tietämättä, koska heidät näkee uudelleen, vai näkeekö koskaan. Kyyneliä vuodatimme me, lapset ja jopa Raun aikuiset. Mutta myös se päivä oli osoitus siitä, miten tunnerikkaasti Raun päiväkodissa toimitaan. Kun ollaan iloisina, ilakoidaan, nauretaan ja hymyillään. Kun ollaan surullisia, itketään. Raussa ei tunnettu harmaata aluetta, jossa piilotellaan tai feikataan. Siitä pyrin ottamaan vaikutteita mukaan myös Suomeen palatessani.

Jos kertoisin kaiken, mitä Raun päiväkodin työharjoittelusta on jäänyt mieleeni, tarvitsisin siihen lisää aikaa ja tilaa. Kokemuksia kerääntyi niin tunne- kuin kokemuspuolella. Ne koostuivat pienistä hetkistä ja kokonaisista päiväistä, kohtaamisista lapsien ja aikuisien kanssa. Tämä kertomus on vain pintaraapaisu siitä kaikesta. Työpäivien rakenne oli lähes aina samanlainen, mutta päivät olivat silti erilaisia. Harjoittelu oli ajallisesti lyhyt, mutta sisälsi niin paljon, että se huitelee monien muiden tekemieni työnpätkien edelle.

Te, jotka vielä suunnittelette työjaksoa Raun päiväkodissa – menkää jo!

Wizuri sana watoto <3


Suvi

Mervi ja kummityttö Caren

Mervin tarina

Tästä kuvasta sekä Tomista otettu pieni videon pätkä Raun päiväkodin lattialla istumassa lasten kanssa saivat minut silloin päättämään että tuolla istun myös minä joku kaunis päivä. Tomi on minun vanhin poikani, hän lähti Tansanian Moshiin koulun kautta työharjoitteluun, hän teki sen Mahapusun lastenvankilassa. Seuratessani hänen matkasuunnitelmien tekoa löysin yhdistyksen Sama aurinko sekä heidän kanssaan yhteistyötä tekevän Tanzania Volunteersin.

Tanzania Volunteers avustavat ja hallinnoivat Raun Hiv lasten päiväkotia Moshissa Raun kaupungin osassa Sama auringon kanssa. Sama auringon kautta oli mahdollisuus saada itselle kummilapsia, ja sainkin ihanat sisarukset Sarahin ja Abigaelin.

Pakkasimme Tomin kanssa hänelle viemisiä mukaan jotka hän Hannan kanssa jakoivat paikkoihin joissa niille oli tarvetta. Itse laitoin omille kummilapsille sekä heidän sisaruksilleen pienet paketit ja annoin rahaa jotta Tomi voi viedä ruokatarvikkeita perheelle. Hän pääsikin matkaan TVL-talon tulkin kanssa ja kertoi lasten elämästä ja kotioloista. He olivat olleet ihmeissään kun kodin ovelle oli tullut 190 cm vaalea hiuksinen mzungu (valkoinen ihminen). Näiden siskosten matka tarhalle oli vaarallinen ja pitkä joten he pääsivät toiseen päiväkotiin kotinsa lähelle. Sain onneksi saman tien uudet kummilapset Carenin ja Mendolin. Vielä pääsin yhden tytön Dominan kummiksi toisen kummin kanssa, sillä hänelle on saatu sisäoppilaitokseen paikka jotta hän ei olisi joutunut tekemään tätinsä kotitöitä oman äidin kuoltua.

Olen tehnyt lähes koko aikuisikäni vapaaehtoistyötä, kun olimme saaneet omat lapset aikuisiksi, oma vapaa -aika lisääntyi ja kaipuu tätä vapaaehtoistyön tekemistä vahvistui. Olen seurannut reilu vuoden Saman auringon hyvää työtä Raun päiväkodin kanssa. Olen osallistunut toimintaan vain rahallisesti ostamalla tuotteita sekä kolmen kummilapsen maksun muodossa, yhdistystyöhön en vielä ole valmis osallistumaan kuin satunnaisesti pienissä tehtävissä auttaen. Pidän siitä että yhdistyksen hallinto ei ole raskas eikä rahallisesti kallis. Se kuinka aktiiviset jäsenet jaksavat arvokasta työtään tehdä en tiedä mutta toivon se jatkuu näin pitkään.

Ajatus matkan kypsyttelyyn kesti hetken ja elämähän tuo aina tullessaan yllätyksiä joten matka toteutui vasta nyt v 2014 syyskuussa. Sarilta sain paljon vastauksia kysymyksiini ennen lähtöä, ongelmana vaan oli mitä osaisin kysyä. Matkaan en osannut muutoin henkisesti valmistautua kuin pakkaamalla avoimuutta, hyvää mieltä ja odotusta mukaan. Kun en asettanut mitään suuria tavoitteita matkalle, se kaikki mitä sain sieltä oli niin ainutlaatuista ja ihanaa, ei pettymyksiä tullut.

Sari ohjeistuksella matkan suunnittelu alkoi Hannan kanssa jolta sain tiedon että syyskuun alusta voin viettää 5 viikkoa päiväkodilla sekä asua TVL talolla joka on hostelli. Taloon mahtuu n 20 asukasta samanaikaisesti majoittumaan. Tämä oli minun ensimmäinen kokemukseni hostelli asumisesta, ja se oli kyllä paljon mukavampi kuin olin aiemmin ajatellut, sillä olin kuullut hurjia juttuja vastaavista asumuksista. Mutta kun kaikki olivat sosiaali- ja terveydenhuollon opiskelijoita ja siellä voi olla myös vapaaehtoistyöntekijöitä niin kuin minä.

Minulla on aikoinaan käytynä hoitajan koulutus, mutta luulen ettei se ole pakollinen tälle retkelle. Jos joku teistä kummeista, haluaa kokea saman mahtavan mahdollisuuden kuin minä, niin se on mahdollista. Niinpä lähdin matkaan tuliaisten kera perhosia mahassa, lentoni oli perillä yöllä ja minua oli vastassa Clever yksi TVLn työntekijöistä. Me olimmekin paljon tekemisiissä 5 viikon aikana ja meistä hitsautui mielestäni hyvä työpari. Hän oli minun kanssa päivittäin päiväkodilla tulkkina ja kuljettajana minä kun en swahilia puhunut juuri montaakaan sanaa ja opettaja puhui muutaman sanan englantia päiväkodilla.

Alkuun oli kolmen päivän mittainen orientaatio ja swahilin kielen kurssi. Päivämme tarhalla alkoi oppitunnilla aineina swahili, englanti, matematiikka, piirustus tai vaikka tanssi ja laulu. Lapset saavat päiväkodilla kaksi ruokaa päivässä. Ruan heille valmistivat kaksi Dadaa, he tekivät sen sydämellä lapsille sekä henkilökunnalle. Minusta ole mukava kun ruokaa riitti lisää jos lapsella nälkä yllätti. Kun isommat sisarukset tulivat hakemaan pieniä tarhalaisia, heille oli myös ruokaa tarjolla mahdollisuuksien mukaan. Tansania tarjoaa myös paljon muitakin hienoja kokemuksia, on safareita, vesiputouksia, kahvin paahtoa ja vaikka mitä. Mutta kaikista suurin ja minun sydämen lämmittänyt asia olivat ne kaikki lapset ja henkilökunta sekä Raussa että TVL-talolla, he olivat niin iloisia ja aurinkoisia. Minulla on hirvittävä ikävä niitä mussukoita, tuntuu varmasti aika kliseeltä mutta totta.

Mervi, ylpeä Carenin kummi


 

Kuvassa Katja Jokinen ja Beatris Olotu leikittämässä lapsia Raussa. :)

 


Katja Jokinen pääsi kollegansa ja opiskelijoiden kanssa Keva-hankkeen avulla Tansanian Moshiin

Maanantaina 13.1.2014 tapasimme Helsinki-Vantaan lentokentällä Tredun opettajan Annen ja hänen kaksi opiskelijaansa, Sonjan ja Janikan. Vaasan Ammattiopistosta minä ja kaksi opiskelijaani, Laura ja Sanna, olimme myös menossa Keva-hankkeen puitteissa Moshiin. Opettajat olivat menossa 1-2 viikoksi ja tytöt kuudeksi viikoksi työharjoitteluun.

Lennot sujuivat hyvin Amsterdamin kautta Kilimanjaron kentälle. Vastassa olivat Anna ja Agram. Majoituimme Annen kanssa Kitolie homeen eli hostelliin ja tytöt Hannan vapaaehtoistaloon (TVL- Tanzania Volunteers). Talossa oli ennestään monta opiskelijatyttöä ja naisia Etelä-Suomesta lomalla ja vapaahtoistyössä. Annen lähdettyä takaisin Suomeen muutin taloon, jossa oli nyt tilaa.

Viikon ensimmäiset päivät olivat orientaatiota swahilin kieleen ja paikalliseen kulttuuriin. Rahanvaihto ja kaupunkiin tutustuminen tapahtuivat Shainan ja Beatricen johdolla. Talolla saimme hyvät ruuat.

Safarille lähdimme viikonloppuna kuudestaan Dennisin opastamana. Majoitus oli telttakylässä, jossa jykevät teltat sänkyineen riittivät meille hyvin. Kolmen päivän aikana tutustuimme kolmeen alueeseen: Lake Manyoraan, Ngorongoroon ja Tarangireen. Onnistuimme näkemään paljon eläimiä, ainoastaan leopardi pysytteli piilossa. Retki oli todella onnistunut!

Olimme tuoneet Suomesta kouluissa kerättyä ja kirppareilta ostettua tavaraa: vihkoja, värejä, pelejä, palapelejä ja leluja. Beatricen avustuksella veimme muutamaan perheeseen pussilliset tavaraa perheen lapsille, moskiittoverkkoja ja vuohia, joita ostimme kylästä. Mahtavaa oli nähdä perheen äitien iloiset ja onnelliset kasvot, heidän saatuaan lahjoitukset. Tutustumispaikkoihimme veimme myös jalkapalloja ja pelivälineitä sekä kaikenlaista muuta.

Tutustuimme Raun päiväkotiin, Naisten ryhmään, Samarian katulapsikeskukseen,
lasten ja nuorten vankilaan, Pasuan terveysasemaan ja kolmeen vammaisten lasten hoitopaikkaan. Hienoa oli nähdä, että kaikissa oli osaavaa väkeä töissä, lapset ja nuoret saivat ruokaa syödäkseen ja vapaaehtoisia oli näissä kaikissa paikoissa töissä.

Tytöt aloittivat ensimmäisen viikon jälkee työharjoittelut: Laura ja Sanna Pasuan terveysasemalla, Sonja Indoitalialaisessa ravintolassa ja Janika Parkwiew-hotellissa. Aluksi tytöt saivat kuljetukset töihin mutta vähitellen he opettelivat kulkemaan daladalalla takaisin talolle.

Tyttöjen työviikot sujuivat hyvin. Viikonloppuisin he tekivät retkiä mm. kahviplantaasille, kuumille lähteille ja Kilimanjarolle. Vaasan tytöt ehtivät vielä lopuksi pidennetylle viikonlopulle Sansibariin.

Aivan mahtava reissu kaikilla takana! Afrikka on unohtamaton paikka! Uudestaankin voisi vielä Moshiin mennä. Nyt on tavoitteena kouluissamme levittää kansainvälisyysteeman puitteissa tietoa vapaaehtoistyöstä ja kummilapsitoiminnasta!

Katja Vaosta ja Anne Tredusta


Asante sana Tanzania!

Olen palannut Suomeen pari viikkoa sitten. Ajatukset ovat kuitenkin edelleen Tansaniassa. Reissu oli ikimuistoinen. Afrikka yhdistää, sen sain jälleen huomata. Matkalla tutustuin uusiin ihmisiin, joiden sydän sykkii samoille asioille ja aatteille. Nämä ystävyydet ja ihanat muistot lämmittävä mieltä Suomen talvessa.

Minun Tansanian matkani alkoi Etelä-Tansaniasta Lindistä, missä seurailin Liike ry:n yhteistyökumppanin Sports Aid Developmentin työtä koululaisten parissa. Lapsille pidetyillä liikuntatunneilla oli ohjelmassa muun muassa suomalaista pesäpalloa, mikä näytti tytöiltä sujuvan oikein mainiosti myös huivi päässä. SDA:n missiona on edistää lasten sitoutumista koulunkäyntiin liikunnan avulla. Hyviä tuloksia on jo saatu aikaan muualla Etelä-Tansaniassa, enkä epäile hetkeäkään, etteikö samoin kävisi myös Lindissä. Niin suurta liikunnan riemua pääsin todistamaan useamman koulun pihalla.

Lindistä matkani jatkui Johannan ja Heidin kanssa Dar es Salaamiin, mistä poimimme mukaan Minnan lahjoituskasseineen. Kohti Moshin tuttuja maisemia suuntasimme bussilla kolmen suuren lahjoituskassin kanssa. Itse en pystynyt edes pakkaamaan kaikkia lahjoituksia mukaani. Niin anteliaita ihmiset olivat. Suomeen jääneet tavarat odottavat seuraavaa Tansanian matkaajaa.

Moshissa pääsimme vihdoin mukaan Raun päiväkodin arkeen. Ihan ensitöiksemme siivosimme pois lelulaatikoista rikkinäiset ja aikansa eläneet tavarat ja korvasimme ne uusilla lahjoituksena saaduilla leluilla, värikynillä ja piirustustarvikkeilla. Kartoitimme myös päiväkodin tarpeita ja hankimme seuraavina viikkoina talolle lämpimän viltin, uudet verhot, koulutarvikkeita, ensiapuvälineitä, nenäliinoja nuhanenäisille lapsille ja muuta tarpeellista.

Vierailumme aikana jaoimme lapsille lahjoituksena saadut vaatteet sekä hammasharjat ja – tahnat. Enpä ole ennen nähnyt, millaista riemua hampaidenpesu voi saada aikaan. Myös uudet vaatteet ja lelut otettiin vastaan riemunkiljahdusten kera.

Iltaisin pohdimme päiväkodin asioita Tanzania Volunteersin talolla ja keskustelimme asioista, joihin olisi hyvä kiinnittää huomiota jatkossa. Tällä hetkellä etsimme päiväkodille luotettavaa apuhoitajaa, jonka voisimme myöhemmin kouluttaa lastentarhahoitajaksi. Oikean henkilön löytäminen tähän tehtävään ei ole ihan yksinkertaista. Olemme laittaneet verkkoja vetämään ja sanan kiertämään.

Oli upeaa nähdä, miten parin viikon aikana muutamissa lapsissa tapahtui suuria muutoksia. Aluksi nämä ujommat ja hieman sulkeutuneet lapsoset pysyttelivät syrjässä. Parin päivän päästä he kuitenkin jo kilpailivat sylipaikasta muiden kanssa. Veimme päiväkodille myös ylimääräisiä välipaloja, kuten banaaneja ja kananmunia. Jatkossa pyrimme kiinnittämään enemmän huomiota lapsille tarjottavan ruuan ravintoarvoihin. Pelkällä maissipuurolla ei pitkälle pötkitä.

Itse kaipaan jo kovasti Raun lasten riemua ja läheisyyttä. Parhaimmillaan sylissäni taisi istua kolme lasta yhtä aikaa. Jotkut lapsista eivät helposti liikahtaneet , kun olivat sylipaikan saaneet. Epäilen, että nämä lapset eivät juuri pääse kenenkään syliin kotonaan.

Raun vierailumme kruunasi lapsille ja heidän vanhemmilleen järjestetyt juhlat. Juhlissa oli tarjolla päiväkodin naisten kokkaamaa hyvää ruokaa, tanssia ja leikkiä. Erityisen hienoa oli nähdä paikalla lasten vanhempia. Huoli näiden lasten tulevaisuudesta helpotti hieman, kun näimme, että osalla heistä on olemassa huolehtiva vanhempi. Köyhyys on kuitenkin haaste melkeinpä kaikille Raun asukkaille.
 

Tiedän jo nyt, että palaan vielä takaisin Moshiin.
Sitä päivää odotellessa siis!

-Aija-

Kirjoittaja toimii Sama Aurinko ry:n tiedottajana ja sihteerinä

 


Asante sana watoto!

Matkani kohti Moshia käynnistyi Espoosta aikaisin eräänä toukokuisena lauantai-aamuna. Matkaa edelsi parin kuukauden valmistelurupeama rokotusten, reseptien, lahjotusten keruun, matkavarausten ja sukulaisten rauhoittelun muodossa. Saamieni lahjoitusten määrä oli suorastaan liikuttava. Ihmiset auttavat mielellään, kun tietävät, että apu menee perille lyhentämättömänä ja 100 % varmuudella tutun ihmisen käsissä. Vihdoin sunnuntai-aamuna Tansanian kuuman kostea ilma iski vasten kasvoja ja hiki alkoi virrata Dar es Salaamin lentokentällä. Hämmentynyttä matkaajaa olivat vastassa Aija Saari ja Johanna Härmä, joilla molemmilla oli pidempi Tansania-historia takanaan. Yksi yö hektisessä Dar es Salaamissa ja sitten pikavuorolla kohti päämäärää eli Moshia ja Raun päiväkotia.

Kuuden tunnin pikavuoro venyi yhdeksäksi tunniksi hikisessä bussissa kuoppaisella tiellä, mutta vihdoin pääsimme perille Moshiin majapaikkaamme Tanzania Volunteersin taloon. Orientaation ja yhden flamenco-tunnin jälkeen olimme valmiita haasteisiin ja pääsimme itse asiaan, päiväkodille! Siellä meitä oli vastassa yli 20-päinen joukko innokkaita pikkuihmisiä. Ensimmäisen päivän tavoitteena oli inventoida päiväkodin lelut ja muu tarpeisto ja tehdä listaa asioista, joita lahjoitusvaroilla hankittaisiin. Lisäksi pyydettiin lista päiväkodilla vakituisesti käyvistä lapsista. Hankintalistalle tuli heti mm. hygieniatarvikkeita, siivousvälineitä, nenäliinoja, vaatteita ja vilttejä. Seuraavien päivien aikana tehtiin hankintoja ja vietiin lapsille lahjoitustavaraa vähän kerrallaan, jotta voitiin seurata, että tavarat todella myös säilyvät päiväkodissa.

Suomesta tuoduista lahjoituksista riitti kaikille useammat alushousut ja parit sukkia. Vaatevarastoa täydennettiin kirpputorilta, josta ostettiin kaikille pitkähihainen paita ja pitkälahkeiset housut. Muutamalla lapsella kun ei ollut olemassa kuin yksi likainen ja rikkinäinen vaatekerta. Jokaiseen päivään mahtui leikkiä, pelailua, ulkoilua tai piirustusta ja maalausta. Päiväkodilla järjestettiin myös talkoot, joiden aikana päiväkodin seiniä koristeltiin mm. kirjaimilla ja numeroilla ja ikkunoihin teetettiin verhot. Kun parannustyöt saatiin valmiiksi, oli syytä juhlaan. Lahjoitusvarojen turvin järjestimme päiväkodilla juhlat, joissa valmistettiin pilauta, juotiin limpparia, leikittiin ja tanssittiin paikallisen musiikin tahdissa. Lopuksi jokaiselle annettiin joko kummin lähettämä tai lahjoitustavaroista kokoamamme lahjapaketti kotiin vietäväksi. Lasten ja vanhempien ilmeet ja kiitokset kertoivat, että juhlat olivat onnistuneet.

Mohissa viettämämme 2,5 viikon aikana ehdittiin toki muutakin, nimittäin vierailla nuorten vankilassa ja katulapsikeskus Msamariassa. Molemmista jäi käteen hyvä mieli. Oma yleinen huomioni matkan aikana oli se, että paikan päällä tarvitaan ajoittain ehdottomasti joku ”meikäläinen” koordinoimassa rahan käyttöä, toimintaa ja omaisuuden säilymistä. Paikallinen toimintakulttuuri on valitettavasti luonteeltaan kovin korruptoitunutta ja jos mahdollisuus väärinkäytökseen on, se kyllä hyödynnetään.

Muutama viimeinen päivä rentouduttiin Sansibarilla. Lähtöpäivänä oikeastaan vain yksi asia jäi harmittamaan: 3,5 viikkoa oli aivan liian lyhyt aika! Edes tuliaisena saatu kampylobakteeri ei onnistunut pilaamaan kokemusta. Uhkailinkin jo, että tulen tarkastamaan omaisuuden säilymistä myös jatkossa ;)

Minna

kirjoittaja toimii Sama Aurinko ry:n toiminnantarkastajana


Vapaaehtoistyötä Afrikassa

Pitkäaikainen haaveeni vapaaehtoistyöstä Afrikassa kävi toteen, kun toukokuun alussa astuin lentokoneesta kuumassa ja kosteassa Tansaniassa. Suuntana oli siis Moshin kaupunki Kilimanjaron juurella ja vapaaehtoistyökohteena RAU:n päiväkoti.

Perillä vapaaehtoistalossa odotti lauma muitakin suomalaisia, joista sai ensishokkiin kivasti tukea ja turvaa.

Ensimmäiset päivät meni orientaatiossa ja swahilin kielen alkeissa, kunnes vihdosta viimein pääsin tarttumaan kahden kuukauden pestiini päiväkodin opettajan ja lastenhoitajan apuna.
Ensimmäinen työpäivä jännitti hirveästi, mutta sain niin ihanan vastaanoton, että jännitys laukesi onneksi aika nopeasti. Päiväkodissa oli 25 lasta noin 2-6 vuotiaita, joista suurella osalla on HIV ja monet heistä ovat myös aliravittuja. Kaikesta huolimatta lapset on iloisia ja jaksaa nauraa ja leikkiä paljon. Lapset ujostelivat ensin alkuun vähän, mutta nopeasti ne jo pyrki ihan lähelle ja kerjäsivät huomiota kilpaa.

Jaoin lapsille pehmolelut, pikkuautot, värikynät ja värityskirjat, joita suomesta toin mukanani. Voi sitä iloa ja riemua mikä niistä syntyi. Kaikista hellyyttävintä oli se, että suurin osa päiväkodin lapsista on poikia, mutta voi kuinka ne hali ja helli niitä pehmoleluja.

Alku päiväkodilla oli hieman hankala, kun ei lasten eikä liioin opettajan kanssa ollut yhteistä kieltä, mutta pikkuhiljaa sitä alkoi tottumaan lasten rutiineihin ja niille kuitenkin tärkeintä oli se, että joku piti niitä sylissä ja lohdutti jos oli paha mieli. Niinpä mä koin tärkeimmäksi tehtäväkseni antaa niille lapsille läheisyyttä ja kaiken sen koulumaisuuden ohella myös leikittää niitä. Vapaaehtoisjakson antoisimpia hetkiä oli kun eräs apaattinen poika, joka istui mielellään sylissä, vihdoin hymyili ja osallistui leikkeihin muiden lasten kanssa. En kyllä ikinä unohda niitä lapsia ja sitä miten onnellisia ne voi olla ihan pienistäkin asioista. Miten kiitollisena ne syö joka aamu samaa maissipuuroa ja joka iltapäivä samaa riisistä ja pavuista tehtyä ruokaa. Miten onnellisina ne leikkii niiden leluilla vaikka ne olisikin vähän rikki, pääasia on että niillä on leluja millä leikkiä.

Päiväkodin lasten ohella myös lastenvankilassa tuomiotaan odottavat pojat ehtivät varastaa palan mun sydämestä. Poikien elämän ilo ja se kuinka iloisia ne pystyvät niissä olosuhteissa olemaan on kadehdittavaa. Heidän kunnioitus ja arvostus vanhempia ihmisiä ja meitä vapaaehtoisia kohtaan on jotain sellaista mistä olisi monelle meistä opittavaa.

Reissusta jäi käteen ihania muistoja ja kokemuksia, joita en tule koskaan unohtamaan. Näiden lisäksi matkaan tarttui paljon uusia tuttavuuksia niin paikan päältä kuin täältä suomestakin ja joiden kanssa tulemme varmasti pitämään yhteyttä lopun elämäämme.

Lähtiessäni päiväkodilta sain kutsun tulla uudestaan ja olen luvannutkin muutamalle paikalliselle ystävälle palata takaisin ja sen lupauksen aion pitää.

 

-Carita


Terveisiä Tansaniasta!

Syksyn 2011 matkastani on jo vierähtänyt tovi ja kuulumisia on ehditty odotella. Nyt vihdoin pääsen jakamaan terveiseni Raun päiväkodilta! J

Oli mahtavaa päästä jälleen tapaamaan päiväkodin väkeä ja ilo oli huomata, että mukaan on tullut uusia kasvoja, työntekijöitä ja lapsia. Osa viimevuotisista lapsista on lähtenyt kouluun ja muutama lapsista on muuttanut kauemmas vuorille. Pääsin tapaamaan myös näitä iloisia koululaistyttöjä, joista oli kasvanut ihania pikkuneitejä. Osa teistä saattaa muistaa sisarukset Anitan ja Suskin, joiden kotiolot olivat erityisen vaikeat. Sisarukset ovat nyt saaneet uuden paremman elämän päästyään läheiseen lastenkotiin, joka mahdollistaa myös heidän koulun käynnin. 

Oli hienoa huomata, kuinka lapset olivat kasvaneet ja vaikuttivat hyvinvoivilta.  Päiväkoti on näille lapsille elintärkeä paikka, jossa saavat ravintoa ja virikkeitä. Ennen matkaani kerroimme, että päiväkoti oli vaarassa joutua lopettamaan toimintansa. Nyt päiväkodin toiminta on turvattu Saman Auringon sitoutuessa virallisesti tukemaan päiväkodin toimintaa  ja sen mahdollistavat kaikki te, jotka olette halunneet olla mukana päiväkodin tukemisessa. Kiitos siitä - Asante!

Terveisin Sari